PINTAA SYVEMMÄLLÄ...

"Olen ihaillut venäjänvinttikoiria niin kauan kuin muistan. Aikaisimmat muistot näistä upeista ja eleganttisen näköisistä pitkäkoivista on jopa niinkin kaukaa, että olin vasta 5-vuotias pieni koirafani. Vanhempien mukana koiranäyttelyissä kulkiessani hakeuduin aina mieluiten vinttisten kehän läheisyyteen ihailemaan yhtä suosikkiroduistani. Kotona suosittiin kuitenkin paimenkoiria ja niiden luo sydän lopulta vetikin. Silti haaveissani vierelläni vaelsi jatkuvasti borzoi. Pidin rotua pitkään aivan liian haastavana itselleni, löysin yhä uusia syitä miksen olisi valmis. Vasta useampi vuosi suuremman koiralauman, kasvatustyön ja mitä erilaisempien koirapersoonien kanssa sai ymmärtämään, että pärjäisin kyllä eikä unelmieni rotu olisikaan vain pelkkä ikuinen toteutumaton haave! Oivalluksen jälkeen ryhdyin tunnetusti heti toimeen. Olin ajatellut, että ensimmäistä vinttikoiraani en haluaisikaan ihan pentuna. Joku vuoden tai parin ikäinen kodinvaihtaja olisi ihan soppeli meille! Noh, sellaisen yksilön etsiminen osottautui oletettua vaikeammaksi. Joko tarjolla oli vain eläkkeelle jääneitä kisakoiria sekä nuorukaisia, joilla oli jokinlaisia fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia. Mennessäni katsomaan Giniä kasvattajansa luokse paria vikkoa ennen luovutusta, en todellakaan osannut odottaa poistuvani kahden varauksen kera. Siru oli päättänyt etsiä muutamalle koiralleen luotettavat tutut kodit kasvatussuunnitelmien muuttuessa. Dura oli yksi näistä koirista. Tiesin nartun jo ennestään, olinhan pennusta saakka seurannut sen elämää. Myös sen emä, isä ja jopa isovanhemmat emän puolelta olivat minulle tuttuja. Nuorikossa ei ollut mitään vikaa, päinvastoin se oli oikein lupaavan oloinen, energinen ja mukava luonteinen koira. Istuessani Sirun keittiössä kahvikupposen äärellä, Duran pää sylissäni leväten, tuskailin ongelmaani sopivan borzoin löytymisen suhteen. Ajattelin luovuttaa suosiolla tältä erää ja katsoa muutaman vuoden päästä uudestaan. Silloin voisin jopa harkita ihan pentua. Totta kai halusin ensimmäisenä tietää, oliko Siru suunnitellut mahdollisesti Duralle jälkeläisiä lähivuosina. Kysymykseni jälkeen Siru hengitti syvään, otti siemauksen kahvikupistaan ja kupposen kopsahtaessa takaisin pöytään näin naisen kasvoilla pidätellyn hymyn. "En. Mutta olen etsinyt Duralle uutta kotia. Ei sua kiinnostais?" Ai että kiinnostiko? Etteköhän osaa sen päätellä jo ihan itse tässä vaiheessa."

"Venäjänvinttikoirassa kuvastuvat ylväs rauha ja pidättyväisyys, varmuus sekä pelottomuus." Näillä sanoilla kuvaillaan Duran rotua. Dura itse on elänyt elämänsä ensimmäiset vuodet hyvässä ja monipuolisessa ympäristössä, jossa sillä on ollut ympärillään useita erilaisia koiria roolimalleina. Liekö syynä se vai joku ihan muu, mutta ainakaan ylväs rauhallisuus ja pidättyväisyys ei kuulu niihin sanoihin, joilla Duraa kuvailisin. Sen sijaan riehakas, iloinen ja seurallinen osuu kuin nenä päähän! Dura on oikein iloinen ja painosanalla energinen nuori borzoi, jonka motivointi on paikoitellen vaikeaa. Se ei ole oikein perso ruualle, eikä erityisen mielyttämisenhaluinen. Enemmänkin sellainen elämästä nauttiva leikkisä hupsu. Se on melko vahvasti koiriin kiintynyt ja suhtautuu ihmisiin jokseenkin etäisesti. Tuttavat nyt usein näkevät Durasta sen "ihana ihminen, ota syliin, anna pusu, pusu pusu pusu pusu!" puolen, mutta vieraita haistellaan lähinnä vähän housunlahkeesta. Jos vieraan mukana sattuu olemaan koira, sitä kyllä haastetaan leikkiin ihan huolella! Venäjänvinttikoiriin liitetty eleganttisuus ei siis oikein tahdo välittyä Durasta. Se on upea ilmestys, mutta leikkiessään tai ihan muuten vain kulkiessaan jotenkin hieman kömpelön oloinen kani, joka loikkii sinne tänne. Mutalammikot, haisevat lehmänläjät ja oiiiikein pitkään mädäntyneet raadot suorastaan kutsuvat Duraa pyörimään niissä. Vaan odotappas, jos eteen sattuu varista isompi pörröinen otus. Silloin hupsusta ja "kömpelöstä" varsasta muuttuu hetkessä villi mustangi, joka tilanteen salliessa kiihtyy nollasta sataan ja ryntää saaliinsa perään. Ja niin kauan, kun saalis on näköpiirissä tai Dura ei ole saavuttanut sitä, nartun pysäyttäminen vaatii melkoisia sirkustemppuja. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole, kun käskyttämässä on ihminen jota koira kunnioittaa syvästi ja luottaa täysillä. Sisätiloissa Dura on hyvin rauhallinen, jopa huomaamaton suuresta koostaan huolimatta. Toisinaan kauniisti patjallaan köllötellessä se näyttää jokseenkin aivan kauniilta patsaalta. Lajitovereiden keskuudessa Dura on lempeä, itsevarma ja reilu kaveri, joka hyväksyy aika mukisematta mikäli joku ei siitä pidä. Se tiedostaa oman arvonsa ja jättää räyhääjät huomiotta, mikä mielyttää emäntää hyvin suuresti. Arkuutta tai aggressiivisuutta ei ole ilmennyt.